“Moi kaikki!”
“Minä olen Olivia Huntington, 12 vuotta.”
“Käyn Eteläisen Kevätlammen ala-asteen kuudetta luokkaa. Parhaat kaverini ovat Miranda ja Liselott.”
“Mä olen vähän ihastunut yhteen meidän luokan poikaan.”
“Sen nimi on Akseli ja se on maailman söpöin!”
“Se tuli viime viikolla juttelemaan meille.”
“Mä en ensin tienny yhtään et kenelle meistä se haluaa jutella, mut Miranda kuiskas et tottakai se haluu jutella just mun kanssa.”
“Niinku se sit haluski!”
“Se kysy et voitaisko hengaa seuraavalla välkällä. Mä sanoin et joo, voidaan!”
“Sit me juteltiin ja sit se kysy et haluunko olla sen kaa. Tottakai mä suostuin!
Ja mä olin tosi fiiliksissä et mä olin Akselin kaa yhdessä, mut sit tällä viikolla..”
“Meidän luokalle tuli vaihto-oppilas, Max.”
“Nyt seki haluu olla mun kaa, mut mä oon jo Akselin kaa! Mä en tiedä mitä mä teen ja kumman mä niistä haluan!”
“Tässä on mun vanhemmat, Jonathaniel ja Esmeralda Huntington. Ne asuu Simisvalloissa, koska niillä on iso yritys siellä, mutta ne tulee kyllä vielä hakemaan mutkin sinne.”
“Siihen asti mä asun mun Eva-mummin luona.”
“Mummi on tosi kiva! Ja musta on tosi kivaa asua mummin luona.”
Olivia huokaisi. Ainoa asia mikä hänen tarinassaan piti paikkansa oli se, että hän asui mummonsa luona.
Ja tietysti se, että hän oli 12 vuotias. Ja kävi Eteläisen Kevätlammen ala-asteen kuudetta luokkaa. Mutta kavereita hänellä ei ollut, ainoastaan Eva-mummi. Hän oli vain tuikitavallinen Olivia Aavikko, jonka olemassaoloa ei kukaan huomannut.
Muutama päivä sitten joku outo mies tuli käymään ja kertoi Eva-mummille jotain, mistä tämä kovin järkyttyi. Sen jälkeen mummo lähti miehen mukaan sanomatta mitään ja oli ainakin pari päivää poissa.
Onneksi Olivia oli tottunut olemaan yksin ja osasi huolehtia itsestään.
Nuoresta iästään huolimatta hän osasi tehdä ruokaa itselleen ja hän rakasti leipomista.
Tai ehkä enemmänkin hän rakasti syödä leipomuksiaan.
Jep, Oliviaa ei todellakaan haitannut olla yksin kotona.
Palattuaan mummi oli edelleen poissaoleva ja kiukkuinen. Ja samana iltana tämä sai mystisen vieraan.
Mummi oli komentanut Olivian huoneeseensa, mutta hän kuunteli oven takana. Heidän talossaan oli todella hyvä äänieristys, mutta hän kuuli silti pätkiä sieltä täältä.
Eva: “Käsitätkö sinä yhtään, miten monta vuotta olet ollut poissa? Minä olen kasvattanut tytön ja pitänyt hänestä huolta koko tämän ajan..!”
Nate: “Tottakai käsitän ja olen todella kiitollinen siitä! Mutta yritä ymmärtää munkin puolta tässä asiassa..!”
E: “No tilanne on joka tapauksessa mikä on. Tämä on tytön parhaaksi..”
N: “Et sä voi olla tosissas! On mullakin oikeuksia..”
E: “Sä luovuit niistä oikeuksista, kun lähdit. Tyttö ei tiedä susta mitään ja parempi niin.”
“Tämä ei jää tähän,” mies tokaisi, pomppasi ylös ja paineli ovesta ulos. Olivia hiippaili varovasti olohuoneeseen.
Olivia: “Mummi, kuka se oli?”
E: “Se oli eräs sim mummin menneisyydestä. Ei sinun tarvitse siitä huolehtia.”
Nate hyppäsi kiukkuisena autoon ja huristeli pihasta pois. Hän oli lähtenyt Kevätlammelle heti, kun kuuli Rikhard-papan kuolemasta, ollakseen äitinsä tukena. Mutta Eva ei vaikuttanut kovin järkyttyneeltä.
Hän suuntasi kaupungin toiselle laidalle, mistä Toni ja Ilona olivat vasta ostaneet talon.
Toni: “Moroo, mitä äijä?”
N: “Eipä paskempaa. Siisti talo! Mut mitä vitun sydämiä teillä on seinät täynnä?”
“Älä nyt, mulla meni ihan helvetisti aikaa niiden ripustamiseen,” Toni naurahti. “Mutta Ilona diggas! Tulehan peremmälle.”
“Meillähän ei oo täällä vielä siis oikeestaan mitään. Ilona on lähinnä vasta suunnittelemassa sisustusta.”
“Keittiössä ei oo oikeestaan vielä mitään. Me aiotaan asentaa sinne ihan uudet kaapit ynnä muut kalusteet.”
“Ruokasalista on näkyy tosi kivasti takapihalle.”
“Siellä on muuten iso piha, missä lapset voi leikkiä!”
“Sit tossa toisessa päädyssä on makkarit käytävän varrella.”
“Joonakin on nyt tyytyväinen, kun on vihdoin oma huone!”
“Kaksosten huone on meidän makkarin yhteydessä.”
T: “Että tämmöinen talo meillä! No, mitäs äijälle kuuluu?”
N: “Tottapuhuen ei kyl ollenkaan hyvää.. Mä luulen että mä hajoan kohta..”
O: “Mummi… Ketkä mun oikeat vanhemmat on?”
Se oli mysteeri, jota Olivia oli miettinyt pitkään. Hän tiesi, että hänen isoisänsä nimi oli Jonathaniel Huntington III ja että hänen isänsä oli ottanut saman nimen, mutta ei muuta.
E: “Mitä sinä nyt tuommoisia kyselet?”
O: “Koska mä en tiedä niistä mitään! Kai sä nyt jotain voit kertoa?”
E: “No tuota…”
N: “Niinku sä tiedät, oon jo vuosia yrittänyt saada mun tyttäreni huoltajuuden itselleni..”
N: “Mä yritin tänään puhua mutsille viimeisen kerran. Koska mä en todellakaan haluais lähteä ampumaan kovilla ja lähteä oikeuteen, koska se pilais meidän välit lopullisesti.”
N: “Mä olisin halunnut nähdä Olivian, edes kerran. Mutta mutsi ei antanut lupaa edes siihen!”
N: “Se on sentään mun skidi, jumalauta! Ja mutsi ei oo kertonu sille mitään musta!”
E: “Sinun vanhempasi tekivät itse valinnan lähteä ja olla pitämättä yhteyttä.”
O: “Niinkö?”
E: “Kyllä. Ei sellaisia simejä kannata haikailla.”
O: “Niin kai sitten..”
E: “Usko minua, sinun on parempi näin.”
E: “Sinä ansaitset huoltajan, joka välittää sinusta.”
E: “Meillä on hyvä yhdessä, juuri näin. Ei me tarvita tähän muita.”
N: “Toni, mitä mä teen??”
T: “Toi on kyl paha tilanne..”
T: “Mut mä oon sun tukena, päätit sä mitä tahansa.”
N: “Mä en kestä, jos mä menetän mun tyttären lopullisesti.”
N: “Kai mulla ei ole vaihtoehtoja.. Mun on vietävä tää asia oikeuteen.”
E: “Ei huolta, rakas. Mummi ei anna kenenkään tulla meidän väliin.”
Seuraava jakso: 3.2 Haavemaa, kaikki päättyi kyyneliin…
Katja's Not So Berry 