Kun Joona heräsi maanantaiaamuna herätyskelloon, hän oli hyvin pettynyt siihen, että oli jo aamu. Hän olisi mieluusti jatkanut unia.
“Äääääääähhhh….”
“Hitto ku ei tarttis lähtee.. Vois olla kyl sopivasti kuumetta tai jotain.”
“Mutsi saa kyl hepulin, jos mä lintsaan..”
“Kai se pitää mennä sit..”
“Toivottavasti mä selviän tästä päivästä ehjänä.”
“Tai edes hengissä.. Se olis ihan hyvä alku.”
Ilona: “Kato, sähän oot herännyt ajallaan!”
Joona: “Nojoo…”
I: “Kuulostat vaisulta. Ootko sä kipeä?”
J: “Olisinkin..”
I: “No, mikä nyt on? Haluatsä puhua siitä?”
J: “En oikeastaan.”
I: “No kerro nyt. Liittyykö se johonkin tyttöön?”
J: “No ei liity. Se.. äh, et sä kuitenkaan ymmärtäis..”
I: “Voi kuule, sun äitisi on nähnyt ja kokenut yhtä sun toista! Saatan hyvin ymmärtääkin.”
J: “No mulla on yks juttu ja.. mä en vaan tiedä mitä mä tekisin.”
I: “Kuulostaa vakavalta.”
Joona avasi jo suunsa ja yritti sanoa sen ääneen. Mutta hän ei kyennyt.
J: “No siis ei tää nyt niin vakavaa oo. Siskoihin menee vaan hermo.”
I: “Jaahas. No mitäs tytöt on tällä kertaa tehneet?”
J: “Niitä vituttaa, että ne joutuu edelleen jakamaan huoneen. Ja Saara huomauttelee mulle jatkuvasti siitä, että mun huone on isompi ku niiden ja että “teknisesti ottaen” mun pitäis ottaa se pienempi huone.”
J: “Mä oon jo käytännössä aikuinen ja mä tarvin tilaa!”
J: “Ootko sä yrittänyt puhua niille siitä?”
J: “No oon mä yrittänyt, mutta ilmeisesti mä en puhu teinityttöjen kieltä, koska viesti ei vaan mene perille.”
J: “Pahintahan tässä on se, että ne tunkee mun huoneeseen, ilman lupaa, kutsumatta, koputtamatta, ihan jatkuvasti.”
J: “Isän on pakko asentaa mun huoneen oveen lukko, ihan oikeesti! Mä tiedän, että te ette tykkää lukituista ovista täällä, mutta mulla lähtee järki!”
I: “Oikeassa olet, me ei tykätä lukituista ovista, enkä usko että Toni suostuu sellaista asentamaan.”
I: “Jospa yrittäisit vielä jutella tytöille. Entä jos vain suostuisit siihen huoneiden vaihtamiseen, niin ne jättäis sut rauhaan?”
J: “Mä tiesin, että sä et ymmärrä.. Kukaan ei ymmärrä!”
I: “No jos sä edes yrittäisit selit..”
J: “En mä voi. Anna mun olla nyt. Mee pois.”
Ilona huokaisi, nyökkäsi lempeästi ja poistui. Joona tunsi silmiensä kostuvan. Itku ei ollut kaukana.
“Ei hitto… mitä mä teen??”
Kauaa hän ei voinut pidätellä itkua. Hänen elämässään oli nyt aivan liikaa haasteita. Ja tämän kaiken keskellä hänen pitäisi vielä lopultakin suorittaa loputkin lukion rästikurssit ja kirjoittaa ylioppilaaksi!
Mutta miten se voisi enää onnistua, kun hänellä oli enää tämä vuosi opiskeluoikeutta jäljellä ja hänen pahimmat kiusaajansa olivat edelleen maisemissa.
“Kai se on pakko lähtee..”
Hän jätti loput aamiaisesta syömättä ja lähti apeana pakkailemaan reppua.
Lokakuinen aamu oli kirpsakka ja Joonan hengitys höyrysi juuri nousuaan aloittavan auringon valossa hänen taittaessaan matkaansa koululle.
Hän yritti kävellä mahdollisimman hitaasti, mutta hän oli silti perillä paljon nopeammin, kuin olisi halunnut. Ja kuten hän oli arvellutkin, hänen kiusaajansa hengasivat pääovien lähettyvillä.
Pahamaineiset Huntingtonin veljekset, Roni ja Luukas. Koulun pelätyin kaksikko, joka tuntui venyttävän omia opintojaan vain voidakseen jatkaa terrorisointia. Hänen vanhempansa tunsivat kaksikon vanhemmat jotain kautta, mitä Joona ei voinut mitenkään käsittää. Miten ihmeessä Toni ja Ilona Lorulan kaltaiset hienot ja sivistyneet simit voisivat mitään kautta tuntea tuollaisia öykkäreitä??
Ja tottakai öykkärit huomasivat hänet heti ja marssivat hänen luokseen. Joona vilkuili paniikissa ympärilleen ja etsi pakotietä, mutta sellaista ei ollut.
Roni: “No? Toiksä ne?”
Joona empi hetken ja Ronin kulmat alkoivat kurtistua.
R: “Kai sä toit ne??”
J: “No itse asiassa en. Mä en aio tehdä sitä.”
R: “Siis mitä vittua? Sä et AIO tehdä sitä??”
R: “Kuulitsä broidi mitä toi pikkuhinttari sanoi? Se ei aio tehdä sitä!”
Luukas: “Aika hyvä läppä!”
R: “Ja mitäs mieltä me ollaan tästä?”
L: “Mehän ei hyväksytä tällaista ollenkaan.”
J: “Hei jätkät pliis, kuunnelkaa mua. Mä en ihan oikeasti voi..!”
R: “Pidä SINÄ se turpas kiinni!”
R: “Pidäksä meitä jonain hyväntekeväisyysjärjestönä, häh??”
J: “Niin no, hyväntekeväisyysjärjestöt ei kyllä… tai siis ei, en pidä. En pidä!”
R: “Jos ME KÄSKETÄÄN sua tekemään jotain, niin SÄHÄN TEET SEN!!”
R: “Sä hommaat ne massit meille huomiseen mennessä, tai muuten..”
J: “Mä en mitenkään saa kahta tonnia näin nopeasti!”
J: “Tai.. noin niinkun yleensäkään ottaen..”
J: “Mulla ei oo sellasia rahoja! Uskokaa jo! Ei vain ole!”
R: “Uliuliuliuli… “oon rikkaan perheen skidi mutta oon silti köyhä..” voivoi nyyhky ja kyynel!”
L: “Me tiedetään, että sun faijalla on Kevätlammen menestynein insinöörifirma ja se on tienannu sievoisia summia. Älä yhtään yritä!”
R: “Eli sä toimitat ne rahat meille huomenna. Piste.”
R: “Tai hmm.. voisko se olla mahdollista..”
R: Voisko sun porukat olla niin perseestä, että ne ei oikeestikaan anna sulle yhtään rahaa..?”
Joona nyökytteli vimmatusti. Tottahan se oli, heidän vanhempansa halusivat pitää lastensa jalat maassa eivätkä antaneet viikkorahaa yhtään sen enempää, kuin muidenkaan vanhemmat. Se oli vituttanut Joonaa kaikki nämä vuodet, mutta nyt hän ei olisi voinut olla kiitollisempi.
R: “Siinä tapauksessa, sä tuot meille jotain mitä sun porukat omistaa. Stereot, telkkarin, läppärin.. ihan mitä tahansa riittävän arvokasta.”
J: “Mut.. enhän mä voi..!”
R: “Sä voit. Ja sä tuot. Tai muuten..”
J: “Tai muuten mitä??”
R: Tai muuten sä tuut katumaan!!”
“Aah.. Lenkkeily on mahtavaa! Mulla on niin hyvä fiilis!”
“Mä en ois ikinä uskonut, että salaatti voi maistua näin hyvältä!”
Ville: “Olen niin ylpeä susta, kulta!”
V: “Mun ihana ja reipas fitness-beibe.”
Olivia: “Enpä olis ikinä uskonut, että voisin olla näin koukussa terveellisiin elämäntapoihin.”
V: “Ja tuolla itsekurilla sä tulet pärjäämään myös opinnoissa loistavasti!”
Olivia havahtui päiväuniltaan puhelimen äänekkääseen piippaukseen.
“Mitäh??”
Hän oli ilmeisesti nukahtanut yrittäessään kerätä motivaatiota lenkille lähtöön. Hänen yrityksensä kuntoilla ja laihduttaa eivät nyt varsinaisesti menneet mitenkään putkeen!
“Äh.. no voi pylly..”
Tottakai oli kiva saada Villeltä viesti, Olivia ei vain olisi jaksanut kuulumisten kyselyä juuri nyt.
“Hmm, mietitääs. Mun piti mennä aamulenkille, mutta tässä mä edelleen makaan sohvalla viis tuntia myöhemmin, mulla on nälkä eikä jääkaapissa ole mitään. Eli kiitos kysymästä, mun päiväni ei ole sujunut ollenkaan hyvin.”
Tai sitten ei. Hän ei voisi kertoa Villelle totuutta. Hän halusi olla Villen silmissä täydellinen.
“Tottahan se tavallaan on.. Mä lähden ihan kohta sinne lenkille! Ja sit mä opiskelen. Tai no ensin mun pitää käydä kaupassa. Mut SIT mä opiskelen!”
Ennen kuin Ville ehti vastata, hänen puhelimeensa kilahti tekstiviesti.
“Jesh, kiitos! Todellakin!”
Katja's Not So Berry 