NSB: 3.9 Pelastaja

Nate oli yrittänyt parhaansa mukaan pärjäillä siskonsa lasten huoltajana. Se ei vain ollut mitenkään helppoa, varsinkaan, kun hänellä ei ollut juurikaan kokemuksia lapsista.

Katrine ei vieläkään puhunut hänelle. Ja Marju huusi. Ihan. Koko. Ajan.

Nate: “Mitä sä nyt taas haluat?”

Hän ei voinut käsittää miten yhdestä pienestä simin taimesta voi lähteä noin jumalattoman kova ja hermoja raastava ääni.

N: “Noh, ota nyt. Eiks tää muka kelpaa?”

N: “Ääääh, mikä vittu sulla on?? Mä en tajua!!”

Naten onneksi ovikello soi ja pelastaja saapui apuun.

Toni: “Siis onks äijällä oikeesti Gretan muksut täällä? Mä kelasin että tää on joku sun juoni millä saat mut houkuteltua Simsinkiin ja oikeesti haluut vaan baarikierrokselle.”
N: “No kuule valitettavasti. Ja niinku äänestä kuuluu, Marju rääkyy keittiössä. Tuu ja kerro mulle mikä helvetti sitä vaivaa.”

T: “Jaahas, tämä on aika selvä tapaus.”

T: “Tämä pikkuneiti kaipaa puhtaan vaipan.”

T: “Noniin, heti helpotti olo. Maistuisko sulle nyt se ruoka paremmin?”

T: “Noniin, hyvinhän se maistuu!”

T: “Olehan kiltti Nate-enolle äläkä pidä sitä kaikkia öitä hereillä.”

T: “Vaikka eipä sillä.. Kaipa se olis sen ansainnut. Sillä kuitenkin on skidi, mutta silti sillä ei ole mitään käsitystä siitä mitä lapsen kasvatus oikeasti on.”

“Mitä sä sanoit?” Nate huuteli toisesta huoneesta.
“Eeeeei mitään!” Toni huikkasi takaisin. “Sulla oli vissiin useampikin niitä muksuja täällä?”

N: “Joo, kaksi lisää vielä. Tobias on tästä kolmikosta vaikein. Vänkää joka asiassa vastaan ja heittää itse joka käänteessä vaipan pois.”

T: “Taaperot on vähän sellaisia. Mutta tämän ikäiset käyvät tosiaan jo potalla, joten ei ihme jos poika heittää vaipan itse pois. Sulla ei vissiin ollut sitä pottaakaan täällä?”
N: “No ei oo, ei. Ei mulla oo mitään resursseja selvitä tästä!”

T: “Onneks meillä oli vielä lasten vanhoja juttuja varastossa.”
N: “Nojoo!”

N: “Miten helkutissa mä selviän tästä??”
T: “Kyllä sä selviät, älä nyt hätäile! Niin sulla oli siis kolmaskin skidi täällä?”

N: “Joo, mutta mä en tiedä onko se juttutuulella.”
T: “No katsotaan. Pistetään tämä pikkuherra kuitenkin nukkumaan ensin.”

Toni: “Otetaanko ensin vähän iltapalaa ja lähdetään sitten nukkumaan?”
Tobias: “Joo!”

T: “Tulihan tällekin syöttötuolille vielä käyttöä!”

N: “Miten sä voit handlata tän noin hyvin?”
T. “Sitä on oppinut omien skidien kanssa yhtä sun toista.”

T: “..ja niin Possulan väki oli jälleen turvassa ja sen pituinen se!”

Tonin lukiessa iltasatua Tobiakselle Nate keitti heille iltateet.

N: “Hei kiitti oikeesti, että tulit jeesaan. Mä en oikein ees käsitä tätä tilannetta! Siis kun eihän se koko lastensuojeluilmoitus ollu ees mun idea. Itse asiassa, mähän olin sitä vastaan!”

T: “Nojoo, aika erikoinen ratkaisu kyllä. Jännä että toi koko huoltajuuskiista sun ja sun mutsin välillä ei vaikuttanut mitenkään.”

N: “No niinpä! Ja sit vielä..”

Nate ei ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun ovikello soi.

Agentti 2: “Pahoittelut myöhäisestä vierailusta, mutta meillä on tärkeää asiaa. Se koskee Oliviaa.”

Max: “Simisvallat – lopultakin!”
Olivia: “Ihanaa olla täällä!”

O: “Täällä on aivan uskomattoman kaunista!”
M: “Odotas, kun näet yliopiston.”

O: “Tämä rakennus on upea!”
M: “Eikö olekin. Tämä rakennus on ollut SASA:n opetuskäytössä 60-luvulta asti.”

O: “En vieläkään voi uskoa, että opiskelen täällä!”

M: “Minä voin. Olet älykkäin tyttö, ketä olen koskaan tavannut.”

O: “Oi, kiitos! Olet niin ihana! Mitä tekisinkään ilman sinua?”

Olivia oli herättyään rynnännyt tietokoneelle, sillä tänään oli se päivä, kun yliopistot ilmoittivat ketkä kutsutaan ennakkotehtävien perusteella pääsykokeisiin.

Mutta hänen innostuksensa loppui lyhyeen, sillä hänen pisteensä eivät olleet riittäneet lähellekään.

Vaikka olihan Olivia sen jo osannut aavistaakin, päätellen siitä miten hän ei tuntunut saavan otetta koko aiheesta, mutta olisi hän silti halunnut päästä edes sinne pääsykokeisiin!

Olivia käsitteli asiaa samoin kuin kaikkia pettymyksiä, eli leipomalla.

Eva: “Ajatella, minun pieni tyttöni SASA:n astronauttikoulussa!”

E: “Onneksi olkoon vielä, kulta pieni! Olen niin ylpeä sinusta!”

O: “Kiitos, Eva-mummi! Ihanaa, että pääsit saattamaan meidät tänne!”

“Olisipa Eva-mummi vielä täällä..”

Kakkua syödessään Olivia muisteli haikeudella entistä elämäänsä. Miten tässä näin kävi? Miksi hän oli nyt yksin?? Hän tunsi ahdistuksen kasvavan ja alkoi lappaa yhä isompia määriä kakkua suuhunsa.

“Mähän oon vasta 17… Miten mä muka voin pärjätä yksin??”

Yhtäkkiä lusikka tipahti hänen kädestään. Hän ei tiennyt vetikö hän hyperventiloidessaan kakkua henkeensä vai oliko joku isompi pala suklaata vain tarttunut matkan varrella kiinni, mutta Olivia ei saanut henkeä.