Olivia: “Kello on jo kahdeksan! Me ollaan oltu täällä kirjastossa koko päivän!”
Max: “Aika rientää siivillä, kun on noin viehättävää opiskeluseuraa.”
M: “Mutta eiköhän tämä opiskelu ala jo riittää tälle päivälle. Me tiedetään jo avaruushommista niin paljon, että varmasti handlataan ne SASA:n pääsykokeet!”
O: “Totta. Ei tää avaruusteknologia oo mitään rakettitiedettä. Tai siis.. on, mutta siis ymmärrät mitä tarkoitan. Tää vaikuttaa aika iisiltä.”
M: “Mites olis taas pieni pussailusessio?”
O: “Hihi, luit mun ajatukseni.”
Eteläisen Kevätlammen kirjastossa Olivia etsi internetistä tietoja astronauttikoulusta, johon Max oli puhunut hakevansa.
“Noniin, katsotaas.. Simworld Aeronautics and Space Administration..”
“Sitä varten pitäisi ilmeisesti opiskella avaruusteknologiaa yliopistossa. Ja sitä varten on pääsykokeet. Mutta en kyllä tiedä miten mä voisin täältä yksin päästä Simisvaltoihin, en sitten niin mitenkään.”
Lähdettyään kirjastosta hän päätti hetken mielijohteesta kävellä eri reittiä takaisin kotiin.
Normaalisti hän ei tehnyt sellaista, vaan käveli suorinta reittiä kotiin, mutta nyt oli jo sen verran hämärää, että hän uskoi pystyvänsä liikkumaan huomaamatta.
Hän pysähtyi huomattuaan simejä erään kartanon pihalla. Simit olivat pukeutuneet mustaan ja halasivat toisiaan murheellisen näköisenä. Olivia mietti oliko heillä meneillään hautajaiset tai muistotilaisuus.
Voi kunpa hänen Eva-mummolleenkin olisi järjestetty sellainen, Olivia mietti murheellisena ennen kuin jatkoi matkaa.
Toni: “Bro, mä oon niin pahoillani. Mä en voi käsittää, että Eva on poissa!”
Nate: “Niinpä. Mustakin tuntuu, niinku näkisin jotain sairasta painajaisunta.”
N: “Se joka teki tän mutsille, saa maksaa tästä. Mä vannon.”
N: “Pahinta tässä on se, että ilman mutsia mulla ei oo mitään mahdollisuuksia saada lähestymiskieltoa kumottua.”
N: “Mä en edes tiedä miltä Olivia näyttää nykyisin! Mä en tunnistais sitä, vaikka se kävelis kadulla vastaan!”
N: “Mitä jos mä en ikinä löydä mun tytärtä?”
Hetken päästä sisällä:
Jii: “Tämä on ihan kamalaa. Mulla ei ollut aavistustakaan!”
J: “Mä luulin, että Eva vain pitää etäisyyttä kaikkiin tapansa mukaan. Miten sä voit?”
N: “No enpä kyllä erityisen hyvin. Mä en saa vieläkään tavata Oliviaa ja nyt mutsin kuoltua mulla ei oo mitään mahdollisuuksia saada lähestymiskieltoa kumottua.”
J: “Mä oon niin pahoillani. Mutta hei, kyllä me joku keino keksitään.”
N: “Meinaatko? Musta kun näyttää siltä, että vaihtoehdot on aika vähissä.”
J: “Nate, kuuntele mua. Me löydetään kyllä keino. Ihan varmasti.”
J: “Niin ja eihän siihen ole kuin pari vuotta enää, että Olivia on täysi-ikäinen.”
N: “No ei kyllä paljoa lohduta, kun oon ollut jo valmiiksi poissa koko tytön elämän ajan.”
N: “Mä pelkään, että mä olen menettänyt mun skidin lopullisesti, enkä mä voi itse sille yhtään mitään.”
N: “No, mutta ei kai se auta nyt muu, kuin handlata tää muistotilaisuus jotenkin. Mutsi kuitenkin ansaitsee sen, vaikka se tekikin mulle tosi paskasti.”
J: “Saitko sä muuten yhteyden Kaleviin? Mä käsitin, että sillä ja Evalla oli jotain juttua.”
N: “Ei ole paljoa kiinnostanut edes yrittää. Mä en tunne koko miestä ja haluan pitää tilanteen sellaisena. Tuu, mennään syömään.”
Ruokapöydässä oli hiljaista. Nate istui pikkuveljensä Laurin vieressä, joka oli lentänyt Simsingistä Kevätlammelle heti kuultuaan heidän äitinsä kuolemasta.
Lauri: “Miten näin voi tapahtua..? Miks mä en pitänyt enemmän yhteyttä! Mutsi vois olla nyt elossa, jos mä olisin..”
N: “Hei älä syytä itteäs. Sä et ois voinu tehdä mitään. Ei kukaan meistä olis.”
Yhtäkkiä juhlapaikan ovikello soi.
“Iltaa! Sinä lienet Nathan, Evan esikoispoika?”
N: “Olen. Ja sinä lienet..?”
“Olen Kalervo, Evan pikkuveli. Harmillista tavata näin ikävissä merkeissä.”
N: “Kalle-eno??”
Yllättynyt Nate johdatti enonsa sisälle ja ruokapöytään.
N: “Minkälainen mutsi oli skidinä? Se ei koskaan kertonu mulle sen nuoruudesta.”
N: “Mutsin kapinallisen luonteen tuntien sulla on varmasti tarina jos toinenkin kerrottavana.”
K: “Sinä haluat kuulla perheemme tarinan? Kerron mielelläni!”
K: “Vaikka se ei olekaan kaikilta osin pelkästään onnellinen tarina.”
K: “Isä ja äiti tapasivat toisensa melko nuorina.”
“He olivat molemmat kunnianhimoisia työnarkomaaneja. Kummallakaan ei käsittääkseni varsinaisesti ollut siinä vaiheessa minkäänlaisia lapsihaaveita.”
“Margaret ja Rikhard Aavikko olivat varsin tyytyväisiä elämäänsä kaksistaan.”
“Heidän uransa olivat juuri lähteneet kunnon nosteeseen, kun pahin tapahtui ja äiti huomasi olevansa raskaana.”
“Hän ei ensin tiennyt kuinka kertoa isälle, mutta rohkaistui sitten.”
“Isä ei ottanut uutista mitenkään erityisen hyvin.”
“Äiti harkitsi pitkään aborttia, mutta siihen aikaan ja erityisesti niissä piireissä missä he liikkuivat, sitä ei olisi katsottu hyvällä. Ja toisaalta isä oli asiaa kypsyteltyään alkanut innostumaan ajatuksesta, että heille tulisi poikalapsi ja he saisivat suvulleen virallisen perijän.”
“Joten he päättivät pitää lapsen. Äiti ei ollut siitä mitenkään erityisen innoissaan, mutta suostui miehensä, ja tietysti myös osittain oman maineensa, vuoksi.
Ja sieltähän se esikoinen sitten lopulta syntyi – mutta valitettavasti aivan väärää sukupuolta…”
“Äiti tunsi pettäneensä sekä miehensä että sukunsa. Hän tunsi myös hänen oman kehonsa pettäneen hänet, sillä hänellä oli tarkoitus kokea se kaikki vain kerran ja tehdä vain se yksi poika.”
“Hän ei tuntunut välittävän vauvasta, joka huusi pitkiä aikoja likaisissa vaipoissa.”
“Eikä isä varmastikaan helpottanut tilannetta yhtään jatkamalla puheita virallisesta perijästä ja siitä, kuinka heidän pitäisi yrittää uudelleen.”
“Äiti oli hyvin hämmentynyt tilanteesta. Hän oli kuvitellut tämän yhden vahinkolapsen jäävän hänen ainoakseen, eikä hänellä ollut mitään mielenkiintoa tulla uudelleen raskaaksi.”
“Se taas ei sopinut isän suunnitelmiin ollenkaan. Hän jopa uhkasi etsiä toisen naisen, joka on valmis synnyttämään hänelle pojan.”
N: “Mitä? Oikeasti?? Tuohan on kamalaa!”
K: “Kyllä. Isä oli asiassa hyvin ehdoton.”
“Joten lopulta äiti suostui. Hänellä oli montakin omaa lehmää ojassa, sillä yhteisen erittäin menestyneen perheyrityksen lisäksi isä oli rikkaan suvun perijä. Ei sillä etteikö hän varmasti olisi isää myös rakastanut, mutta äiti oli nuoresta asti leveän elämän perään.”
“Eli äiti siis suostui, vaikka ei todellakaan ollut onnellinen. Se vain, että sitä toista lasta ei niin vain kuulunutkaan. He yrittivät monta kuukautta, oikein yrittämällä yrittivät, mutta mitään ei tapahtunut. Samalla kun äiti juoksi läpi kaikki mahdolliset hoidot, he purkivat kaiken turhautumisensa työntekoon. Kun raskaustesti lopulta näytti plussaa kahden vuoden epätoivon jälkeen, he eivät olisi voineet olla onnellisempia.”
“He ostivat uudella omaisuudellaan mm. tämän kartanon.”
“He olivat onnellisia – mutta he olisivat halunneet lakaista epäonnistuneen esikoisensa maton alle.”
“Evalla oli pikkuinen huone, jossa hän touhusi yksin muutaman lelunsa kanssa.”
“Kun minä lopulta synnyin, olin heidän juhlittu ja kauan odotettu ihmeensä.”
“Äiti oli lopultakin täyttänyt lupauksensa ja antanut isälle tämän kaipaaman poikalapsen, joten hän oli onnensa kukkuloilla ja palvoi uutta ihmevauvaansa.”
“Kasvaessani sain kaiken mitä ikinä halusin. Kun Eva näki huoneeni, tavarani ja sen miten minua kohdeltiin, hän alkoi ymmärtää paikkansa perheessämme.”
“Minä sain parhaimman koulutuksen mitä rahalla saa.”
“Evasta puolestaan koulittiin lähinnä piikaa tai kotiäitiä. Eva vihasi sitä kaikkea. Ennen niin iloisesta ja positiivisesta tytöstä tuli katkera ja kiukkuinen.”
K: “Myöhemmin äiti toki ymmärsi virheensä ja alkoi painostaa Evaakin opiskelemaan ahkerammin ja hakemaan yliopistoon. Siinä vaiheessa oli tosin jo liian myöhäistä.”
“Me molemmat teimme tuhmuuksia siinä missä ketkä tahansa lapset, mutta Eva oli ainoa joka joutui vaikeuksiin.”
“Eva ei ottanut rangaistuksia mitenkään kevyesti, varsinkin kun tiesi minun olevan yhtä syyllinen tai jopa enemmänkin. Hän ei ikinä sulattanut minkäänlaista epäoikeudenmukaisuutta ja kipakan luonteensa ansiosta toi sen kyllä harvinaisen selkeästi ilmi.”
“Margaret vastasi usein raivoamalla, kuinka Evan ei kannata koskaan tehdä lapsia, koska lapset ovat maailman pahimpia kiusankappaleita.”
K: “Noh, sitten se.. yksi juttu tapahtui.”
Kalle huokaisi.
“Kun Eva oli teini-ikäinen…”
“Yksi isän työkaveri ahdisteli häntä erään illanvieton yhteydessä. Tai ainakin niin Eva itse väitti, tiedä sitten mikä on totuus.”
“Eva kertoi siitä tietysti isälle ja äidille, mutta he eivät uskoneet häntä.”
“Isä suuttui ja väitti Evaa valehtelijaksi. Itse asiassa hän taisi käyttää ilmaisua ‘vitun valehteleva lutka’, jos en väärin muista.”
“Eva ei ollut koskaan kuullut sellaista puhetta isän suusta, enkä kyllä minäkään.”
“Hän ei todellakaan päästänyt isää helpolla, vaan antoi palaa samalla mitalla takaisin. Ja sehän sitten taas johti siihen, että..”
“..isä veti Evaa avarilla poskelle. Se oli ensimmäinen ja onneksi ainoa kerta, kun hän on ikinä ollut väkivaltainen, mutta se yksi kerta oli Evalle liikaa.”
“Hän vannoi muuttavansa kotoa pois heti kun se on mahdollista.”
“Minkä hän sitten toteuttikin, välittömästi täytettyään 18 vuotta.”
K: “Se isän työkaveri muuten joutui vuosia myöhemmin vankilaan alaikäisen hyväksikäytöstä. Mutta isä kielsi silti loppuun asti, että mitään olisi tapahtunut.”
Kalle päätettyä tarinansa hän huomasi Naten tuijottavan häntä sanattomana. Koko huone on hiljentynyt kuuntelemaan.
N: “Kiitti kaikesta ja siistiä, että pääsit käymään!”
K: “Eipä kestä. Kiva nähdä, että susta on kasvanut noin hieno nuori mies!”
N: “Ollaan yhteyksissä ja nähdään joskus vähän iloisemmissa merkeissä.”
N: “Moikka sitten, Kalle-eno!”
Tämän muistelujakson myötä jätämme hyvästit ensimmäisen kauden pääsimille, Eva Aavikolle. Evan tarinaa oli tosi mielenkiintoista kirjoittaa ja on tosi iso harmi, että hänestä piti luopua näin aikaisin. ❤
Katja's Not So Berry 