Olivia: “Tänään mä olin ruokiksella syömässä Liselotten ja Mirandan kanssa.”
“Mulla ei vaan ollu oikein ruokahalua, ku mä kattelin miten komeelta Max näytti!”
“No mimmit sitte yllytti, et mee jutteleen sille. Mut en mä uskaltanu! Vaikka mä näin, että Max selvästi vilkuili meidän suuntaan.”
“Mut sitte se yhtäkkiä nousi ylös ja lähti kävelemään meidän luo!”
“Iiiiiiiiiiiik!”
“Musta tuntui, että mä en osannu puhua sille mitään järkevää.”
“Mut sitä ei näyttäny haittaavan, koska se istu siinä vaikka kuinka kauan ja katteli mua niillä sen ihanilla nappisilmillä.”
“Mä olin niin onnellinen, että.. että…”
Olivia ei oikein tiennyt miten jatkaa.
Hän ei osannut edes kuvitella, miltä tuntuisi oikeasti jutella Maxin kanssa.
Ei sillä että hän olisi osannut pojalle mitään sanoakaan.
Sitäpaitsi Max oli jo 16 ja Olivia oli vasta 13. Mutta mikään ei estänyt häntä haaveilemasta.
Sillä hänen haavemaailmassaan hän osasi jutella Maxille ja Max halusi jutella hänelle.
Hänen haavemaailmassaan Max tiesi kuka hän oli ja halusi olla hänen kanssaan.
Hänen haavemaailmassaan Max otti hänen kädestään kiinni ja halusi viedä hänet jonnekin omaan erityiseen paikkaansa, pois muiden luota.
Hänen haavemaailmansa keskeytyi vastapäisen pöydän tyttöjen ilkkuvaan ääneen.
Miranda: “Mitäs SÄ täällä tuijottelet kundeja kuola valuen?”
O: “Mitä? En mä.. siis..”
M: “Voi raukkaa, et kai sä vaan kuvittele, että joku niistä kiinnostuis susta?”
M: “Mä annan sulle neuvon, tällai tyttöjen kesken, koska kukaan ei halua että sä nolaat itses täydellisesti.”
M: “Yksikään kundi ei vois ikinä kiinnostua tollasesta läskipossusta.”
O: “Ei Max ainakaan oo tollanen! Tai siis…”
Olivia katui sanojaan jo, kun ne tulivat hänen suustaan ulos. Miranda tyrskähti.
M: “Ai se on MAX josta sä oot kiinnostunu!”
M: “Miten sä kuvittelet, että se vois kiinnostua susta? Se häpeis silmät päästään, jos edes hipaisis sua!”
Olivia purskahti itkemään.
Hän ryntäsi kyyneleitä pyyhkien ovesta ulos. Iltapäivän tunnit saivat jäädä – hän halusi kotiin ja mahdollisimman nopeasti!
Kotona hän ryhtyi heti ensimmäisenä tekemään ruokaa. Eva-mummia ei taaskaan näkynyt. Itse asiassa Olivia ei ollut nähnyt Evaa ainakaan viikkoon. Se ei ollut mummin tapaista.
Toisaalta taas, Eva oli ollut viime vuosina niin outo, että Olivia ei enää oikein tiennyt mikä oli mummin tapaista ja mikä ei. Joten hän päätti olla murehtimatta asiaa.
Ja keskittyä sen sijaan suosikkisarjaansa Simsingin Tohtoreihin.
Sarjan hahmojen välinen romanttinen kohtaus sai Oliviankin mielikuvituksen jälleen liikkeelle.
Hän ei nimittäin ollut koskaan suudellut toista simiä. Miten hän olisikaan voinut, kun hän oli ollut aina vain Eva-mummin kanssa kahdestaan kotona!
Mutta hänen kuvitelmassaan Max vei hänet romanttiselle kävelylle puistoon…
Siellä, suihkulähteen äärellä…
..Max tunnustaisi hänelle lopulta rakkautensa. Ja sitten..
..he suutelisivat ensimmäistä kertaa!
Kyllä, se olisi kaikkea, mitä Olivia olisi ikinä toivonut!
Ajatus keskeytyi, kun ovikello soi. Olivia ei voinut käsittää kuka siellä noin niinkuin yleensäkään saattoi olla, saatika tähän aikaan illasta.
“Olivia? Minulla on tärkeää asiaa, voidaanko jutella?”
Olivia raotti ovea ja kurkkasi ulos.
“Hei Olivia! Minä olen Nina. Sinä et tunne minua, mutta olen sinun mummosi entinen työkaveri.”
Olivia tuijotti vierasta sanomatta sanaakaan.
N: “Kuten sanoin, minulla on tärkeää asiaa. Voinko tulla sisälle?”
Olivia jatkoi tuijotusta ja pudisti sitten topakasti päätään.
N: “Ihan fiksua tietysti olla päästämättä tuntemattomia simejä sisälle, varsinkin kun on yksin kotona. Eva on opettanut sinut hyvin!”
N: “Syy sille miksi olen täällä, on.. No, minulla on huonoja uutisia. On sattunut.. onnettomuus.”
Max: “Voi Olivia, kulta, tiedäthän sä kuinka paljon mä sua rakastan?”
O: “Tiedän.. Mutta kerro silti.”
M: “Mä rakastan sua enemmän, kuin mitään tässä maailmassa, ikinä.”
M: “Mä olen sun, ikuisesti. Enkä mä ikinä hylkää sua, vaikka mitä tapahtuis.”
O: “Niinkö? Etkö oikeasti, ikinä?”
M: “Ihan oikeasti. Me ollaan aina yhdessä, ikuisesti.”
O: “Onnettomuus..? Mikä onnettomuus..?”
Nina huokaisi.
N: “Voisinko mä mitenkään tulla sisälle?”
N: “Täällä alkaa satamaan vettä ja mä en muutenkaan mielelläni huutelis tällasia asioita ulkona kaikkien kuullen.”
N: “Mä lupaan, että sä voit luottaa muhun. Mä olen tuntenut Evan jo nuoresta asti. Olin kaasona hänen häissään, kun hän meni naimisiin isoisäsi Jonathanielin kanssa.”
Olivia katseli naista mietteliäänä.
Tämä kyllä vaikutti tietävän asioita, mitä kuka tahansa hiippari ei voisi tietää. Ehkä hän voisi luottaa, tämän kerran. Onneksi hän tiesi missä heidän kotinsa turvahuone oli ja kuinka soitetaan apua.
Hän avasi oven ja viittasi Ninaa tulemaan peremmälle.
Eva: “Siinähän sinä olet, kulta pieni! Olen etsinyt sinua joka paikasta!”
E: “Anteeksi kovasti, että minulla kesti näin pitkään. Mutta olen tässä nyt, enkä enää lähde minnekään!”
N: “Kuten sinä tiedät, Eva on ollut vapautettuna työtehtävistään oikeastaan koko sinun olemassaolosi ajan. Mutta sen jälkeen, kun hänen veljensä katosi ja isänsä kuoli mystisissä olosuhteissa..”
Olivia katsoi Ninaa silmät pyöreänä.
N: “Oikeastiko? Eva ei ole kertonut sinulle mitään tästä?”
Nina pudisteli päätään. Eva oli näköjään pitänyt pojantyttärensä erityisen suojassa ulkomaailmalta. Hän vaikutti kasvaneen niin sanotusti pumpulissa. Nina ei tiennyt miten tyttö tulisi reagoimaan hänen uutiseensa..
N: “Noh.. Meillä on ollut tässä viime vuosina vähän kinkkisempi tapaus, joka ilmeisesti jotenkin liittyy..”
O: “Mitä mummi siis teki työkseen?”
Nina oli hetken hiljaa ja yritti muotoilla vastauksensa oikein. Hän ei ollut varma oliko Evan kodissa turvallista puhua, mutta hän ei halunnut pelästyttää tyttöä viemällä häntä turvatumpaan paikkaan. Parasta siis puhua yleisellä tasolla.
N: “Me ollaan eräänlainen tutkimuspaikka. Noh, tämä viimeisin tutkimus..”
O: “Mitä te tutkitte?”
Jessus tämä lapsi jaksoi kysellä!
N: “Simejä. Että mitä ne tykkäävät tehdä ja sen sellaista. Kerron joskus lisää, mutta nyt kuuntele, tämä on tosi tärkeää.”
N: “Tämä viimeisin tutkimus oli tosi vaikea ja koska Eva tiesi vähän enemmän niistä simeistä, hänet otettiin tutkimustiimiin mukaan.”
Nina ei tiennyt miten jatkaa siitä. Oliko edes mitään oikeaa tapaa kertoa tällaista asiaa?
N: “No, tämä tutkimus voi olla välillä tosi vaarallista.. Jotkut simit ei tykkää jos joku tutkii niitä, eikä me koskaan oikein voida tietää miten ne siihen sitten reagoivat.”
Nina veti syvään henkeä.
N: “Me oltiin peitetehtävässä jäljittämässä.. tuota.. yhtä simiä ja..”
N: “Mä en vieläkään oikein käsitä miten se tilanne oikein meni. Mutta..”
N: “Eva loukkaantui. Todella pahasti. Liian pahasti. Lääkintäsimit saatiin paikalle nopeasti, mutta.. Mitään ei ollut tehtävissä. Mä olen niin pahoillani.”
E: “Onpa hienoa tavata sinut lopultakin, Max! Miksiköhän Olivia ei ole tuonut sinua aikaisemmin näytille?”
O: “Mummi hei, me ollaan oltu yhdessä tosi vähän aikaa vasta.”
E: “No mutta hienoa tavata sinut nyt!”
M: “Hienoa tavata teidätkin, rouva Aavikko.”
M: “Sun mummosi vaikuttaa kivalta. Kiitos, että esittelit meidät!”
E: “Noh, eiköhän lähdetä porukalla jäätelölle, miltä kuulostaa?”
O: “Milloin mä voin nähdä Eva-mummin? Milloin mummi tulee kotiin?”
N: “Olivia, mä olen niin pahoillani.. Sinä et voi nähdä Eva-mummoasi… Hän ei tule enää kotiin.”
Katja's Not So Berry 